US of A

Ohjelmaamme kuului viikon pyrähdys etelänaapurissa, jossa Elalla on tuttuja. Pyrähdämme jenkeissä UUDELLEEN  myöhemmin kesällä, kun olemme lopettaneet farmihommat. Tarkoituksena on tehdä ”road trip” Kaliforniassa, ajaa Vegasiin ja lentää itärannikolle, nähdä D.C. ja New York. 

USA:n rajamuodollisuudet olivat  ihan omaa luokkaansa. Yrmeät rajavartijat haastattelivat meidät erikseen (haaste: meillä oli vain yhdet kopiot tarvittavista dokumenteistä kuten lentolipusta). Meiltä tiukattiin, mitä olemme tekemässä Yhdysvalloissa, kuka on kontaktimme siellä ja mikä on suhteemme kontaktiin. On lomakkeen täyttöä, on valokuvassa poseerausta, on sormenjälkien kuvausta. Pikku kossupullo ja Leatherman menivät rajalla kuitenkin läpi ongelmitta <helpotuksen huokaus>.

Nyt meillä on pikku ongelmana se, että saimme Visa Waiverit 90 päiväksi. Tämä on standardi ”turistin oleskelulupa”. Waiver loppuu 5. syyskuuta, mutta paluulentomme Eurooppaan on vasta 16. syyskuuta. Mitenkään olennaista ei ole se, että oleskelemme USAssa kaiken kaikkiaan reippaasti alle 90 päivää; waiveria ei voi laittaa ”paussille”. No,  pyrimme saamaan uudet maahantuloluvat sitten kun lennämme elokuussa taas USAhan. Tämä pitää selvittää Vancouverissa US Customs Pre-clearance –menettelyssä. Tämä on parhaassa tapauksessa ylimääräistä stressiä; pahin skenaario on , että joudumme lyhentämään toista amerikan kierrostamme noin puoleen suunnitellusta.

USA oli kuitenkin ihan positiivinen kokemus. Emme tulleet Detroitissakaan ryöstetyksi, koska kaverimme poimi meidät suoraan Greyhound-asemalta kyytiin. Detroit on varsinainen aavekaupunki, koska paljon teollista työtä on karannut Kiinaan; white flight on vienyt valkoiset veronmaksajat ympäröiviin kaupunkeihin. Detroitin kaupungilla onkin tätä kirjoitettaessa käynnissä jonkinlainen konkurssimenettely.

Ajoimme vuokra-Jetalla (perus 2.5 litran us-bensakone, aika väsynyt kokoon nähden) Ann Arboriin, ja yövyimme kunnon amerikkalaiseen tapaan motellissa. Ann Arbor on oikein kiva yliopistokaupunki jossa tapasimme lisää kavereita.

Seuraava pysäkki oli Chicago (laus. tshi-KA-go, paino keskimmäisellä tavulla, kuten Ela ystävällisesti jaksaa minua muistuttaa). Pilvenpiirtäjiä, tuhtia pizzaa, kalliita nähtävyyksiä kuten merieläinkeskus ja mammuttimainen Museum of Science and Industry, jossa nähtävää on enemmänkin viikoksi kuin n. 5 tunniksi mitä meillä oli käytettävissämme. Oli turhauttavaa juosta näyttelyt nopeasti läpi ennen sulkemisaikaa.

Asuimme Chicagon laitamilla, puolentoista tunnin junamatkan päässä keskustasta. Chicagon Riihimäellä ikään kuin. Elalla on täällä lukiokaveri, joka kouluttaa koiria ja delfiinejä.

Pari negatiivista huomiota amerikkalaisista: liikennekäyttäytyminen on vielä pahempaa kuin Suomessa. Ts. kolmikaistaisella moottoritiellä ajellaan keskikaistalla, tukitaan vasen kaista ja ohitellaan mistä sattuu. Kiilataan eteen härskisti. Moottoripyöräilijät näyttivät ajavan useimmiten ilman kypärää tukka hulmuten. Kaupungissa tööttäillään vihaisesti... Hyi hyi!

USAn konsumerismi (ja toisaalta vahvasti kotimarkkinoihin nojaava talous) perustuu ainakin osittain sille, että a) ostaminen on helppoa: luottokorttien kanssa ei turhaan kirjoitella nimmareita tai näppäillä tunnuslukuja ja b) tapa, jolla hinnat ilmoitetaan, on lähinnä petosta. Hinnat ilmoitetaan aina ilman arvonlisäveroa, joka vaihtelee osavaltioittain ja tuoteryhmittäin.

 Alinna The Bean Chicagosta.